Kahdeksannella Hiljaisuus-festivaalilla

  • William Thomas. Kuva: Jouni Ihalainen
  • Ojanperän iltamat. Kuvassa Hanna Terävä. Kuva: Jouni Ihalainen
  • Kirkkokonsertti Perko-Perkola. Kuva: Jouni Ihalainen
  • Yö. Kuva: Jouni Ihalainen
  • Thom Monckton: Only Bones v.1.0. Kuva: Jouni Ihalainen
  • Komiikan sävyt. Kuva: Jouni Ihalainen
  • Kaukosen työväentalon tunnelmia. Kuva: Jouni Ihalainen

Kriitikko Mika Hannula kirjoitti teoksessaan ”Läsnäolo – Taide arjessa” siitä, miten taideteoksen kohtaamisessa syntyy läsnäoloa. Läsnäolo on syvällistä ja arvoituksellista, se vaatii tilaa ja hiljaisuutta tapahtuakseen. Vauhti, hinta ja volyymi (talouden keskeiset arvot) ovat läsnäolomme tiellä.

Väite muistuu mieleen Hiljaisuus-festivaalilla Kittilän Kaukosessa, joka tuntuu rypistävän koko maiseman leveydeltä kulmiaan kun kaupungin kangistama kiirehtijä räplää kännykällä jotain turhanpäiväistä hommaansa. ”Nyt olis hyvä hetki olla offline”, yöauringossa pellon yllä lentävä kuovi huikkaa. ”Lennän hyvin hitaasti ja lihavana tästä ohitsesi, että tajuat tämän lyhyen alkukesän itikattoman hetken. Sillä kun me pian ilmaannumme, et voi olla meitä enää huomaamatta”, tuttu ininä valistaa korvaa. ”Jos et nyt keskity, missaat muutakin kuin tämän elämäsi ensimmäisen live-lumikon”, heinien seassa vilahtava harvahäntä karjaisee.

No niin. Viesti vastaanotettu. Kaupunkikaaos katketkoon!

”VALOA EI VOI OHITTAA”

”Valoa joka puolella.” ”Läpivalaistunut” ”Suokuopan loisto, valo.” Yritän tiristää havaintoja ympäröivästä luonnosta (ja no, valosta) post it-lapuille. Kieputtelen sanoja erilaisiin kuvioihin, aistikuvaan kuinka kontrastinen alkukesän valossa kylpevä Lappi on. Miten Ounasjoki loistaa sinisenä, paljaat puut hailakoilla hiirenkorvilla hohtavat vihreää. Maasta voimalla tunkeutuva alkukesän suolaheinä jodlaa äänekkäästi. Valo ja pelto ja taivas ja hieta, sanat kuin pallot ilmassa, maiseman värikylläisyys ja tiheä tunnelma. Hiljennyn katsomaan luontoa tarkkaan, tarkemmin. Aistit herkistyvät. Vähitellen sanat jännittyvät toistensa ympärille kuviksi. Hiljaisuus-festivaalini on alkanut, tänä vuonna runoilija Juha Raution runotyöpajassa ”Runous ja hiljainen tila”.

”OLIKO MAMSELLI MYÖHÄSSÄ ESITYKSEN ALUSTA? ASTUKAA SISÄÄN VAAN!”

kiljaisi Hanna Terävän rakastettava klovnihahmo allekirjoittaneelle täyteen pakatuissa Ojanperän iltamissa seisoskellessani ovensuussa. No niinpä. Siitäs sain kun yritin olla huomaamaton ja aiheuttamatta häiriötä, taas tuli vietyä ihan tarpeettoman paljon tilaa. Ääh! Suomalaisesta tilan tarpeesta, sosiaalisten tilanteiden jähmeydestä, niistä sikiävästä vaivaantuneisuudesta ammentava riemastuttava klovneria-esitys tekee näkyväksi jaetun tilan epämukavuusalueita. Uuh! Voi Ei! Yhteislaulua! Voi kun joku kommentoisi näin kiusallisesti myös ruuhkametrossa!

Ojanperän iltamat on Hiljaisuuden klassinen ohjelmapaikka. Mummola Travelsin tunnelmallisessa hirsipirtissä nähdään pieniä esityksiä: taidokasta body-perkussiota traditionaalisten arabisävelten tahdissa, Arttu Niemisen patoa kuvaava maaginen videoteos ja Juha Raution kuumeisesti esittämiä runoja.

”JUURI NYT MEITÄ KAIKKIA YHDISTÄÄ SE, ETTÄ OLEMME ELOSSA TÄSSÄ HETKESSÄ”,

totesi muusikko Jukka Perko Kittilän kirkossa järjestetyssä ”Perko-Perkola”-konsertissa.  Saksofoneja soittanut Perko ja viola da gambaa soittanut Mikko Perkola olivat koonneet konserttiohjelmistonsa jazz-standardeista, ikivihreistä iskelmistä sekä, yllättävää kyllä, Eppu Normaalin hiteistä joiden sovitukset hipoivat virren hartautta. Konsertti kuljetti hellävaroen pohtimaan olemassaoloa, elämää sinänsä, ja kaikkea sitä, mikä meitä yhdistää ja erottaa.

YHTEISKUNTAKRITIIKKIÄ, EROOTTISTA KAIPUUTA JA  BOHEEMIA TUNNELMAA MUKKA-LADOSSA

”Kun ensilumi sataa maahan, jokin meissä muuttuu.” Viimeisen festaripäivän keskipäivässä on mukava vetäytyä Mukka-ladon hämärään. Konsepti on yksinkertainen: Mukan elämää erittelevä aikajana seinällä, kirjoja, tuhkakuppeja pöydällä ja Timo K. Mukka-seuran Eetu Kangas lukee  teosta ”Kun kesän heinä kuolee” (1968). Kiihtyneiden eroottisten otteiden rinnalla ja välissä on tarkkanäköisiä yhteiskunnallisia, esseistisiä huomioita siitä, miten nopeasti ihminen on muuttanut maailmaa ympäristön kannalta tuhoisaan suuntaan ja kuinka kehitys on lajien selviytymisen vuoksi hylättävä. (Miksi 50 vuotta myöhemmin kysymme edelleen samoja kysymyksiä?) Romaania on luettu jokaisena festaripäivänä tiettyyn kellon aikaan, mutta teokseen pääsee sisään vielä näin viimeisiltä sivuiltakin. Ja taas: tilaa. Läsnäoloa.

ONLY BONES JA ELÄMÄN RAJALLISUUDESTA AMMENTAVA HUUMORI

Jos Jukka Perko kehotti vienosti konsertissaan juhlimaan elämää ja olemassaoloa, on viimeinen ohjelmanumero eli Työväentalon Komiikan sävyt-klubi hieno loppulause viikolle. Thom Mocktonin hykerryttävä ”Only Bones” on raajoja, sidekudoksia, hermostoa ja jähmeintäkin nauruhermoa kutkuttava kokonaisuus.

Illan päättävä Joni Koivuniemen stand up-show lähtee liikkeelle rouheasti, kommentoiden kaupunkilaisia ilmiöitä, suolistotähystyksiä ja isyyttä, mutta vaihtaa settinsä puolen välin paikkeilla strategiaa. Koivuniemi heittää hellyydellä läppää elämän rajallisuudesta, omaisensa sairastumista ja kuolemaa käsitellen. Mylvivän naurun ilmapiiri keskittyy ja vakavoituu, mutta ei liikaa: komiikkaan tulee uusia, traagisiakin sävyjä. Haikean rajamailla käyvän kokonaisuuden päättää koomisilla yksityiskohdilla höystetty kertomus viidakkoreissulla koetusta ayahuasca-rituaalista, jonka aikana melkein pääsi puhumaan jumalalle. No niinpä. Aina ”melkein-siellä” on ihmisen osa, lyhyt kirmailumme toistemme elämissä, omassammekin, läsnäoloon jatkuvasti tullen.


Tekijä

Kirjoittaja on dramaturgi ja näytelmäkirjailija.